Vierasbloggaaja: Liinan tarina vko 4

Kerran viikossa asiakkaani Liina kirjoittaa blogiini elämäntapamuutos-projektistaan.

Niin se iski minuunkin, se viheliäinen flunssa. Sanotaanko, että ensimmäinen henkinen takapakki on nyt koettu. Viime viikon treenit jäivät yhteen hydrobic-tuntiin sairastuttuani kovaan flunssaan. Olen aina ollut se tyyppi, joka ei sairaana urheile. Toki on eri asia mitä ”sairas” kellekin tarkoittaa. Tässä kohtaa tarkoitan, että jos nenä valuu, yskittää, kurkkua särkee ja on lämpöä tai kuumetta. Minä olen se, joka mulkoilee esimerkiksi salilla pärskivää treenaajaa. Pitäisivät pöpöt mielummin kotona kuin tulevat jumppatunnille tai uimahalliin niitä levittämään. Luin hiljattain artikkelin alan lehdestä kipeänä treenaamisen riskeistä. Esimerkiksi kurkkukipu saatta tuntua pieneltä vaivalta, mutta treenin suhteen silti vakava asia. Kun ihminen hengästyy, limaneritys lisääntyy ja sitä kautta kurkussa muhivat pöpöt lähtevät liikkeelle muuhun kehoon ja verenkiertoon saattaen aiheuttaa vakaviakin sairauksia. Urheilu on toki tärkeää, mutta terveys menee, ainakin minulla, etusijalle.

Vaikka järki sanoi, että ei voi treenata kipeänä, se ajatus ei silti auttanut tunnepuolella. Minua ahdisti ja masensi ajatus siitä, että olen epäonnistunut. Siitähän ei missään nimessä ollut kysymys, mutta silti voin kauttaaltan pahoin. Olin kipeä, that’s it. Jouduin jäämään töistä kotiin pariksi päiväksi lämmön takia, olo oli voimaton ja paikkoja särki. Ja siltikin koin huonoa omaa tuntoa siitä, etten päässyt treenin suhteen lähellekään viikkotavoitetta. Steffi kuitenkin tsemppasi koko viikon minua kannustavin viestein. Koska en päässyt kuluttamaan kaloreita enkä polttamaan rasvaa, oli katsottava hieman tarkemmin syömistä. No, kipeänä ei onneksi juurikaan mikään maistu, joten sen suhteen viikko meni ihan hyvin. Nestettä tuli juotua runsaasti. Aloitin myös heti sinkkikuurin. Teen aina niin kun tulee vähänkin vilustunut olo. Myös yleensä  kun olen flunssassa, pyrin valmistamaan jotakin, jossa on runsaasti chiliä, inkivääriä ja valkosipulia. Googlettelin eri reseptejä ja loppujen lopuksi päädyin tekemään todella loistavan  ja maukkaan keiton, joka tuntui myös hyvältä kropassa. 

Vaikka sairastelu ottaa aina päähän, on vain pystyttävä ottamaan iisisti ja mietittävä, mikä on todella tärkeää siinä hetkessä. Kuten sanoin, minua harmitti suunnattoman paljon etenkin siksi, että juuri nyt kun ollaan pääsy Steffin kanssa vauhtiin, onkin heti pakotettu pitämään paussia. Toisaalta, oli tässä jotain hyvääkin. Se, että pelkäsin kadottavani vielä motivaation, kääntyikin päinvastaiseksi. Tunsin kaipaavani kahta kovemmin Steffin kanssa treenaamaan ja olevani varma, että minä haluan tätä tosissani. Steffi myös muistutti, että me olemme vasta kaiken alussa, eikä sairastumisille voi mitään. Ei pidä lannistua! 


T. Liina