Vierasbloggaaja: Liinan tarina vko 5

Kerran viikossa asiakkaani Liina kirjoittaa blogiini elämäntapamuutos-projektistaan.

Olen kärsinyt erilaisista selkävaivoista- ja vioista niin pitkään kuin muistan. Olin vain 13-vuotias, kun kävin jo Salon aluesairaalassa kuntoutuksessa mummojen ja pappojen kanssa. Minä olin ryhmän ainut nuori. Jouduin myös pitämään sellaista todella epämiellyttävää korsettia, jossa oli hankala hengittää.  Selkärangan alin nikama on todennäköisesti syntymästä saakka ollut ”erilainen” ja kaksi seuraavaa väliä ovat lähes olemattomat. Magneettikuvissa näkyi jopa nikamasta kasvava ”häntä”. Se jos pääsee painamaan hermoon, olen heti sängyn oma. Ylärangassa taas lapaluiden väliin sijoittuvalla nikamalla on tapana kääntyä, ja kun näin pääsee tapahtumaan, koko yläselkä menee jumiin. Lihakset alkavat panikoida oikuttelevan nikaman vuoksi, jolloin olosta tulee välillä jopa sietämättömän kivuliasta. 

Olen käynyt kymmenillä eri hierojilla ja fysiatreilla elämäni aikana. Minulle on määrätty laittoman paljon  erilaisia kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja, joita söinkin alkuun kiltisti, olihan lääkäri niitä minulle määrännyt. Sitten ajauduin joskus 2000-luvun puolivälissä lääkärille, joka vihdoin nosti kissan pöydälle. Mikä on minun tukilihasten (vatsa- ja selkälihakset) kunto? No eihän se ollut juuri mikään. Ainakaan mikään kehuttava. Sen sijaan, että hän olisi määrännyt lisää lääkkeitä, lähdettiin pureutumaan syvemmälle syihin ja kivun aiheuttajiin. Alettiin keskittyä tukirankalihasten treenaamiseen. Ne ovat kuitenkin lihaksia, jotka pitävät rangan kasassa ja oikeassa asennossa. Vaikka näitä nikamavikoja ei lihastreenillä saadakaan poistumaan, voidaan niiden aiheuttamia kiputiloja vähentää. Ja niin on tapahtunutkin. On edelleen asioita, joita en pysty tekemään ilman, että se vihlaisee rangassa. Todella raskaiden asioiden kantaminen tai vaikka juoksu ovat asiota, jotka kipeyttävät selän heti. Samoin yhtäjaksoinen pitkään seisominen tai istuminen ovat minulle tuskaista. Mutta, ei kuitenkaan enää niin tuskaista, mitä se on joskus ollut, ja se on hieno asia. 

Kuva on lainattu.

Viimeksi vuosi sitten jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että minähän en pääsekään sängystä ylös. Olen itkua vääntäen mitä kummallisin keinoin kyennyt hivuttamaan itseni sängyn reunalle niin, että olen saanut pudotettua itseni lattialle ja sieltä kontattua lääkekaapille ottamaan jotakin nopeaa relaksanttia. Näitä hetkiä en halua enää lisää. Se on äärimmäisen pelottavaa ja yksinäistä. Haluan voida kävellä vielä monta kymmentä vuotta ilman mitään tukivälineitä. Minun pitää treenata siis jo varmistaakseni, että kävelen omin jaloin vielä vanhanakin. 

Steffin kanssa olemme tehneet liikkeitä, joita olen aiemmin pelännyt tehdä. Sen sijaan, että ajattelisin joutuvani sänkypotilaaksi treenin jälkeen, luotan siihen, että joka kerta olen itse asiassa kauempana siitä. Ja se tuntuu tosi hyvältä. Kipurajani on uskoakseni aika korkea ja huomaan, että nämä ennen kipua aiheuttaneet liikkeet tuntuvat joka kerta helpommilta. Steffin kanssa olemme puhuneet myös lihashuollon ja hemmottelun tärkeydestä. Venyttely on ensiarvoisen tärkeää! Syyllistyn välillä siihen, että yksinkertaisesti vain unohdan venytellä treenin jälkeen. Jos en tee sitä heti, en enää muista parin tunnin päästä ja sitten se jää. Lihakset tarvitsevat lepoa, venytystä ja hyvänäpitoa, muuten nekään eivät jaksa. Olen käynyt hierojalla tasaisin väliajoin jo parikymmentä vuotta, mutta viime vuoden sisään ei mahtunut kuin yksi kerta. Tämä kertoo toki siitä, että selkäni alkaa olla jo paremmassa kunnossa tukirankalihasten kehityttyä, mutta olin myös erinäisistä syistä vaan siirtänyt käyntiä aina tuonnemmaksi.  

Kävin pitkästä aikaa hierojalla viime keskiviikkona. Olin tuntenut jo pitkään hartoiden ja selän olevan jumissa. Minulle suositeltiin Don Max Massagea, joten varasin sieltä ajan. Vaikka varmasti koko kehoni kaipaisi parhaillaan hierontaa, nyt keskityttiin vain selkään. Sain kuulla sen mitä veikkasinkin, koko yläselkäni oli todella pahasti jumissa, lihaskalvoja myöten. Tämä hieroja on sokea, ja kun olin asettunut hierontapöydälle, hän sanoi kuulleensa heti hengityksestäni, että kyseessä on nikama viisi, joka oikuttelee. Koska sen johdosta lihakset ympärillä olivat kireät, en pysty hengittämään niin syvään kuin olisi tarpeen. Heureka! Minä olin juuri aiemmin miettinyt treenatessa, että tuntuu etten saa happea tarpeeksi ja sitä kautta sarjoja toistettaessa saattoi jopa välillä huimata. Nyt sillekin löytyi selitys. Pari kertaa lisää Don Maxissa ja kunnon venyttelyä yläselkään, niin eiköhän se happikin ala taas kulkea. 

Kuva on lainattu.

Tästä eteenpäin lupaan venytellä, käyn hierojalla, rentoudun saunassa ja muistan yksinkertaisesti vain hiljentyä aina välillä kuuntelemaan kuinka tämä keho voi muutoksen keskellä.


– Liina