Haastattelussa anoreksian läpikäynyt Ida

Olen viime aikoina puhunut terveydestä ja mitä se tarkoittaa käytännössä. Olen myös saanut teiltä mielipiteitä terveyteen liittyen ja olette saaneet hyviä keskusteluja aikaan kommenttibokseissa. Kysyin teiltä kiinnostaako teitä jutella täällä blogissa syömishäiriöistä ja jos lukijoiden seasta löytyy syömishäiriötyyppistä käyttäytymistä ja sitä löytyi. Siksi tulen jatkossa aina välillä juttelemaan tästä aiheesta, ja te saatte enemmän kuin mielellään jakaa omia kokemuksianne (voitte tehdä sen anonyymisti tai keksimällä jonkun nimen) ja näin saatte varmasti muilta vertaistukea ja helpotusta puhumalla näistä, joskus erittäin vaikeista, asioista.

Minulla on tuttu joka on käynyt läpi vaikean syömishäiriön ja tässä haastattelu hänestä:
1. Hei Ida. Suurkiitos että suostuit haastatteluun koskien syömishäiriöitä. Otin yhteyttä sinuun, koska tiedän että sinulla henkilökohtaista kokemusta aiheesta. Haluisitko kertoa ensin lyhyesti kuka olet ja minkälaisen syömishäiriön olet kokenut?
Moikka! Kerron mielelläni omista kokemuksistani ja uskon, että syömishäiriöistä avoimesti puhuminen voi auttaa muita ja murtaa aiheeseen liittyviä tabuja.
Elikkä, olen 26-vuotias Helsingin Kalliossa asusteleva yliopisto-opiskelija ja freelancetoimittaja. Olen kärsinyt anoreksiasta, joka sai alkunsa lyhyestä bulimia-kaudesta.
2. Kuinka kauan syömishäiriö kesti ja minkä ikäinen olit? (puhutaan myöhemmin syömishäiriön vaikutuksesta loppuelämään)
Sairastumiseni tapahtui, niin kuin varmaan monen muunkin kohdalla, asteittain. Lukion alkuaikoina, 15-16-vuotiaana, kiinnostuin muodista ja aloin vertailemaan itseäni median välittämään langanlaihaan naiskuvaan. Kiinnitin yhä enemmän huomiota omaan syömiseeni, tanssin ja lenkkeilin paljon. 18-vuotiaana olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Muistan, miten ylioppilaskirjoituksissa tuskin jaksoin istua pystyasennossa koko sen neljä tuntia mitä kokeet kestivät. Painoin vähemmän kuin kymmenvuotias pikkuveljeni. Sen jälkeen on ollut sekä parempia että huonompia aikoja. Vasta ihan viime vuosina olen vihdoin tuntenut itseni terveeksi.
Kesä 2013
3. Osaatko sanoa syytä miksi sairastuit?
Haha, hyvä kysymys, sitä olen pohtinut monen lääkärin ja terapeutin vastaanotolla läpi vuosien, mutta yksiselitteistä vastausta tuskin koskaan löytyy. Klassinen kana vai muna-dilemma. Varmaan jonkinlainen kontrollin tarve, naiseksi kasvamisen pelko, väkivaltainen poikaystävä, pyrkimys vallitsevien normien täyttämiseen yhdistettynä huonoon itsetuntoon, jne. jne.
4. Kuinka paranit? Tai voidaanko sanoa että syömishäiriön läpikäynyt henkilö on kokonaan parantunut?
Olen aivan varma että syömishäiriöstä voi parantua kokonaan!
Omalla kohdallani paraneminen alkoi, kun lukion jälkeen vaihdoin maisemaa ja muutin pois pikkukaupungista jossa olin kasvanut – lähdin Sveitsiin au pairiksi. Luulen, että vanhoista kaavoista poikkeaminen pelasti henkeni.
Koti-Suomeen palattuani kävin vielä terapiassa useaan otteeseen, ja välillä tuli takapakkia. Esim. 23-vuotiaana sain burnoutin töissä, ja silloin myös vanhat anoreksiaan liittyvät ongelmat palasivat. Laihduin paljon ja masennuin. Mutta sillä kertaa oli jo helpompi päästä takaisin pinnalle – tunnistin ongelmat ja osasin hakea apua.
Ongelmien myöntäminen on ainoa tapa päästä niistä eroon. Aivan kuten sairastuminen, myös parantuminen on pitkä prosessi.

5. Miten muut reagoivat syömishäiriöösi, kun selvästi aloit laihtua?
Se on varmaan ollut koko tässä hommassa kaikkein pahinta. Huoli, jonka olen muille aiheuttanut. Perheelleni ja parhaille ystäville sairastumiseni oli kova paikka. Voin vain kuvitella miten paljon vaikeampaa syömishäiriöiden kanssa eläminen niille, joilla tällaista tukiverkkoa ei ole.
Myöhemmin, kun olen puhunut siskoni ja parhaiden tyttöystävieni kanssa tuosta ajasta, pinnalle on noussut heidän tuntemansa avuttomuus. Heillä ei ollut aavistustakaan miten toimia, mutta silti he eivät antaneet periksi.
Miten läheisen sitten tulisi reagoida tilanteessa, jossa selvästi syömishäiriöinen ystävä ei välttämättä edes itse myönnä olevansa sairas? Sanoisin, että tunnustelemalla ja vain olemalla läsnä, vaikka syömishäiriöstä kärsivä ystävä välillä käyttäytyykin oudosti tai jopa ilkeästi sinua kohtaan. Se on vain osa sairaudenkuvaa, ei mitään henkilökohtaista. Syökää yhdessä jos hänen tekee mieli, älä pakota syömään jos hän ei halua. Tehkää ihan tavallisia juttuja yhdessä. Koeta muistuttaa ystävääsi siitä, miksi terveenä eläminen kannattaa. Niin minun ystäväni tekivät, ja pelastivat henkeni. <3 <3 <3
6. Olitko sitä mieltä, että olit lihava vaikka olit alipainoinen?
Kyllä, sairauden alkuvaiheessa. Olin hoikka jo ennen sairautta, joten mitään syytä laihduttaa ei todellakaan ollut. Myöhemmin syömisen tarkkailu ja kalorien laskenta liittyi enemmän jonkinlaiseen kontrollin tunteeseen. Oma kehoni ja se, mitä laitoin suuhuni, tuntuivat ainoilta asioilta joita pystyin itse hallitsemaan. Vaikka todellisuudessahan ruoka hallitsi minua – syömishäiriöiden ikuinen paradoksi.
7. Kun katsot nyt taaksepäin elämää syömishäiriön keskellä, oliko käyttäytymisessä asioita jotka nyt kuulostavat mielestäsi järjettömiltä?
Ai että oliko! Minulla oli vaikka minkälaisia kummallisia sääntöjä, kuten se, etten ikinä saanut syödä kahta samaa juttua – esim. näkkileipiä piti syödä joko yksi tai kolme (useimmiten se siis jäi yhdeksi). Oikeasti iski paniikki jos rikoin tätä sääntöä, haha.
Mutta ihan vakavasti puhuen, sääntöjä oli aivan hemmetisti ja se oli tosi uuvuttavaa. En pystynyt elämään normaalisti, koska ruoka hallitsi elämääni. Niin monet ihanat juhlat, yhteiset hetket parhaiden ihmisten kanssa ja nuoruuden hullut elämykset jäivät osaltani väliin, koska pelkäsin ruokaa ja istuin kotona suunnittelemassa seuraava ateriaani.
Sen lisäksi muistini ei toiminut kunnolla. Varsinkin lukion vikalta vuodelta minulla ei siis ole paljoakaan muistikuvia, joko siksi, että jätin asioita tekemättä, tai siksi, etten vain muista niistä mitään.
8. Minkä tyyppisiä jälkiä syömishäiriö on jättänyt?
Yritän olla kommentoimatta muiden syömistä tai ulkonäköä ollenkaan, sillä tiedän miten henkilökohtainen ja arka aihe se vieläkin on itselleni (sitä paitsi, miksi sellaista edes pitäisi kommentoida!). Toisaalta, en pelkää kritisoida ”trendikkäitä” dieettejä tai laihdutusvinkkejä, koska ne ovat osasyy nuorten (enimmäkseen naisten) huonoon itsetuntoon ja syömishäiriöihin. Yksittäisiä ihmisiä ei saa syyllistää, yhteiskunnallisia rakenteita saa – ja pitää!
Olen myös, kliseistä kyllä, oppinut olemaan kiltimpi itselleni. Syön pääosin puhdasta kasvisruokaa, paitsi jos tekee mieli pitsaa tai hamppu-purilaista. Lenkkeilen ja joogailen nykyään omaksi ilokseni, en saadakseni tuloksia – tai no, ehkä tasapainoa ja mielenrauhaa. Jos väsyttää, en lähde lenkille.
Ihan fyysisesti luuntiheyteni on kauan ollut huono, veri-arvot ym. jutut aika alhaisia. Hiuksenikin ohenivat entisestään. Suurin osa fyysisistä vaurioista onniksi ehtii nuoren ihmisen osalta korjautua.
Syömishäiriön syiden ja yhteiskunnallisten valtarakenteiden pohtimisen ohella olen myös oppinut paljon feminismistä – ja osittain sen takia opiskelenkin nykyään sukupuolentutkimusta. Haluan oppia tunnistamaan ja rikkomaan näitä malleja!
Kesä 2013
9. Onko sinulla jotakin sanottavaa lukijoilleni jotka yrittävät laihduttaa nuoresta iästä ja ihannoivat laihuutta?
Don’t do it? No, helppohan se on sanoa kun kaikkialta tuputetaan päinvastaista sanomaa. Syömishäiriöstä kärsivää ei myöskään pidä syyllistää entisestään.
Haistatetaanko yhdessä pitkät kaiken maailman kampanjoille, jotka yrittävät kertoa minkälaisia meidän kuuluisi olla ja miltä meidän pitäisi näyttää? Käytetään mieluummin se energia toteuttaaksemme itseämme ja parantaaksemme maailmaa!
10. Mitä ovat mahdollisia merkkejä syömishäiriön alkutekijöistä, jolloin kannattaisi vaihtaa tyyliä? Erittäin tarkka kontrolli ruokailussa tai vastaava?
Erittäin tarkka kontrolli ruokailun (ja osittain varmaan myös liikunnan) suhteen voivatolla merkkejä syömishäiriöstä, mutta tämä on tietenkin tapauskohtaista. Jatkuva ruoasta puhuminen, aterioiden suunnitteleminen, ylipäätään ruokaan liittyvät obsessiot saavat ainakin minun varoituskelloni soimaan. Mielestäni on parempi kysyä, puuttua asiaan ja ehkä huomata että se oli turhaa, kuin seurata hiljaa sivusta miten perheenjäsen tai ystävä joutuu yhä syvemmälle syömishäiriön syövereihin.
On tärkeä muistaa, että syömishäiriö on vakava sairaus, aivan kuten mikä tahansa muu, ja että apua ja hoitoa on olemassa, kunhan sitä osaa ja hoksaa hakea.
Kiitos Ida haastattelusta, ehkä näemme taas pian täällä blogin puolella! 
Kiitos itsellesi! Olipas terveellistä itsekin vähän kerrata näitä juttuja. Niin helposti välillä lipsahtaa takaisin vanhoihin ajatus- ja käytösmalleihin, joten on hyvä mustuttaa itseään (ja muita) siitä, miten paljon ihanampaa elämä on ilman tyhmää syömishäiriötä. Ja kiitos inspiroivasta blogista, ihana Steffi! Keep up the good work! xxx

9 comments

  1. Kiitos Idalle rohkeudesta. Todella tuttuja juttuja itsellekin näin vaikean anoreksian läpikäyneenä. Inhottava sairaus, josta itse kärsin 10 vuoden ajan. Nyt, 27-vuotiaana voin sanoa, että olen jo voiton puolella, vaikka joitakin sairauden rippeitä kannan vielä mukanani. Ihanaa ja nautinnollista syksyn jatkoa sekä haastateltavalle että haastattelijalle! 🙂

  2. Tosi hienoa, että blogistasi saadaan lukea tällaisesta tärkeästä aiheest. Kiitos myös paljon Idalle. Avoin keskustelu rokkaa!! Sitä ja herättelyä ei voi koskaan olla liikaa.

  3. Hienoa Steffi, että otat näitä aiheita esille ja hurraukset rohkeudestasi Ida, että jaoit kokemuksesi kanssamme!

    Minulla olisi postausehdotus: Itse huomaan miettiväni melko usein, miksi en jaksa olla niin urheilullinen ja clean eating -henkinen kuin ihmiset kaikissa blogeissa ovat… Tuntuu, että kaikki muut ovat niin reippaita aina ja omat syömiset ja treenailut ovat ihan löysää piipertämistä. Kun ei tule niin hikikään salilla, enkä käy aamulenkeillä, enkä jaksa vääntää vihersmoothieita, eikä liikunnasta aina tule nyt niin euforinen olokaan… Naurettavaa, tiedän! Mutta ehkä en ole kuitenkaan yksin näiden ajatusten kanssa. Jos Steffillä on blogi/instagram/netti/fitnesshenkisen maailman aiheuttamista paineista jotain postausajatusta mielessä, niin lukisin mielelläni, kuten myös lukijoiden mielipiteitä aiheesta. Enkä nyt tarkoita niinkään ulkonäköpaineita, joita media luo, vaan elämäntyylipaineita… miten kovaa pitäisi treenata, miten ravinteikkaasti pitäisi syödä, miten tavoitteellinen pitäisi olla jne.

    Lopuksi haluan korostaa, että luen Steffiä erittäin mielelläni ja Steffi on blogissaan tehnyt paljon työtä se eteen, että lukijat eivät tuntisi näin hänen blogiaan lukiessaan. Eli tämä aihe ei nyt liittynyt Steffin blogiin, joka auttaa näissä paineissa eikä pahenna niitä, vaan nyt trendikkääseen wellness/fitness-ilmiöön yleensä.

    • Ikinä en ole mihinkään blogiin kommentoinut, mutta tätä postausehdotusta on pakko kompata!

      Steffi on tarmokkaasti painottanut sitä, kuinka jokainen on oman elämänsä herra ja niin sanotusti oma liikkujansa – toisille se on hikiliikuntaa monta kertaa viikossa ja toiselle khöröm… ehkä ei niin säännöllistä ja sykettä nostattavaa.. Kuulun itse siis jälkimmäiseen kastiin. Aamupalaksi menee usein pari leipää sillä oltermanni-juustolla, pastaa en millään tavalla välttele ja välillä unohtuu salaatinlehdet lautaselta, pari einessapuskaa putoaa joskus kun nopeasti pitää löytää eväät töihin. Näin vaan esimerkkinä heitellen – valitsen ns helppoja vaihtoehtoja ruuakseni ja tosiaan vihersmoothit, terveelliset aamupalat ties minkä siemenien ja hyperterveellisten marjojen kera jäävät kyllä ajatusasteelle. Painoa on vähän alakanttiin ja kunto ei oo mikään kova, vähän olen sellanen “mielihyväliikkuja”. Blogeja lueskellessa tulee kyllä “elämäntapapaineita”, missä ovat minun terveelliset valintani? Miksi avokadot ja proteiinipatukat jäävät ruokaostoksilla sinne kaupan hyllylle? TOISAALTA, elän suhteellisen tyytyväistä elämää näinkin. Pidän kyllä terveellisiä vaihtoehtoja tärkeänä (ja ymmärrän, miksi niiden tärkeyttä painotetaan), mutta yhtälailla arvostan elämässäni muita asioita, jotka menevät silloin tällöin sen juoksulenkin edelle.

      Pitääkö kaikkien ihmisten olla, kuten yllä oleva anonyymi mainitsi, clean eating- henkisiä?

  4. Jännitti lukea tätä jostain syystä kun itse on saman asian käynyt läpi. Mutta valtava kiitos Idalle, hienoa kuulla toisen samaa läpi käyneen ihmisen kokemuksia ja ajatuksia, auttoi paljon ymmärtämään joitain asioita anoreksiassa ja parantumisessa joka edelleen on käynnissä. Tuo muisti on kyllä kumma juttu, pahimmilta ajoilta on mullakin muistikuvat melkein täysin kateissa.

  5. Täällä myöskin syömishäiriön (sekä masennuksen) kanssa kamppaileva. Kiva lukea muiden selviytymisestä 🙂 Syömishäiriöinen ajattelu malli pitää sisällään uskomattoman paljon asioita mihin ei sen arvaisikaan vaikuttavan.
    Olen vasta parantumistyötä tekevä joten notkahduksia tulee. silloin syyllistän itseäni kovasti ja haukun laiskaksi ja läskiksi. Hyvänä päivänä saatan olla tyytyväinen näkemääni, toisinaan nään peilistä vielä luisevaa olemusta. Erittäin hankalaa toisinaan… Kovasti koitan pitää järjen äänen päässä syödäkseni hyvin koska treenaankin 5 pv viikossa.

  6. Olen miettinyt paljon, että mikä altistaa anoreksialle. Yhtä vastausta ei tietenkään ole, mutta tietyllä tapaa voi sanoa, että anoreksia lähtee niin sanotusti käyntiin aina laihduttamalla. Eli aina kun aloittaa laihduttamaan, olisi hyvä miettiä omia motiiveja. Miksi haluan laihtua? Usein syy ei olekaan siinä, että haluaa olla laihempi, vaan taustalla saattaa olla muita ongelmia. Laihuus ei ole koskaan vastaus ongelmiin, eikä kukaan tule automaattisesti onnellisemmaksi laihtuessaan, jos muut asiat ei ole kunnossa. Itseasiassa olen aina ollut onnettomin laihimmillani, vaikka en anoresiaa ole sairastanutkaan.

  7. Olen miettinyt paljon, että mikä altistaa anoreksialle. Yhtä vastausta ei tietenkään ole, mutta tietyllä tapaa voi sanoa, että anoreksia lähtee niin sanotusti käyntiin aina laihduttamalla. Eli aina kun aloittaa laihduttamaan, olisi hyvä miettiä omia motiiveja. Miksi haluan laihtua? Usein syy ei olekaan siinä, että haluaa olla laihempi, vaan taustalla saattaa olla muita ongelmia. Laihuus ei ole koskaan vastaus ongelmiin, eikä kukaan tule automaattisesti onnellisemmaksi laihtuessaan, jos muut asiat ei ole kunnossa. Itseasiassa olen aina ollut onnettomin laihimmillani, vaikka en anoresiaa ole sairastanutkaan.

  8. Hyvä haastattelu! Kiitos Idalle, kun jaoit tarinasi.
    Itsekin sairastin lähes 10v anoreksiaa ja tekstistä tuli myös oma historia mieleen.

    Itse selätin syömishäiriöni vaivihkaa reilu viitisen vuotta sitten. 21-vuotiaana minulla todettiin paha osteoporoosi, mutta sekään ei aikanaan pysäyttänyt. Kun sairauden ote oli tiukka, “terveys” tuntui toissijaiselta jutulta..kunhan vain oli kevyt ja pieni olo.

    Nykyään olen lähes 30-vuotias ja vasta lähivuosina olen oppinut hyväksymään kehoni ja jopa hieman tykkäämään siitä. Edelleenkin olen hoikka, mutta vihdoin treenejen myötä olen saanut hieman lisää lihaa kehoon. Nykyäänkin liikun paljon, mutta en enää polttaakseni kaloreita/ kuihduttaakseni itseäni (kuten sairaana), vaan siksi että siitä tulee hyvä fiilis. Lisäksi rakastan nykyään ruokaa ja ajatus syömättömyydestä tuntuu jo suorastaan utopistiselta. Itse asiassa, syön jotta voin hyvin, syön jotta jaksan treenata, syön jotta palaudun ja syön ihan vain siksikin, että ruoka on mitä parhain nautinto.

    Mutta polku tähän piseeseen ei ole ollut helppo tai kevyt. Päivä kerrallaan on tultu, mutta nyt uskallan jo sanoa, että olen täysin toipunut eikä paluuta anoreksiaan enää tule. Voi kuulostaa hassulta, mutta tavallaan olen iloinen, että sairastin noinkin rankan sairauden, koska sen jälkeen osaan arvostaa elämää ja terveyttä aivan toisella tavalla.

    Se mikä ei tapa, vahvistaa. Se on päällimmäisin fiilikseni, kun nykyään muistelen omaa syömishäiriötäni. Toivon, että jokainen joka kamppailee oman kehonkuvansa tai syömisensä kanssa, löytäisi ilon elämään ja arvostuksen itseään kohtaan.
    Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ole itsestään selvyys, eikä sitä kannata hukata itseään inhoten.

    Tulipas sekava teksti..nousi niin paljon erilaisia ajatuksia. Mutta tästä kirjoituksesta tulisi kovin pitkä, jos niitä kaikkia tähän alkaisin rustaamaan.

    Iloa syksyyn kaikille!

    -x

Leave a Reply

Your email address will not be published.