StefanieHagelstam.com STEFFIT by Stefanie Hagelstam
Vieraskirjoittaja jatkaa tarinanjakamistaan blogissani. Yhdessä tämän henkilön kanssa yritetään löytää tasapaino syömisen ja liikkumisen välillä, tavoitteena on painonpudotus. Henkilö kirjoittaa tänne kerran viikossa projektistaan ja kuulumisistaan. Kommenttiboksiin saa mielellään kommentoida ajatuksia ja antaa vertaistukea. Henkilö kirjoittaa anonyymisti.
–
Kaksi kokonaista viikkoa Steffin vartioimana tuli täyteen viime maanantaina. Kaksi yllättävän helposti ja mukavasti sujunutta viikkoa, joiden aikana minulla ei edelleenkään ole ollut mitään hätää nälän tai herkkuhimojen suhteen. Puhkun itsevarmuutta ja koen, että nyt olen jonkin sellaisen äärellä joka tekee minulle hyvää. Innostus ja hyvä mieli sai vielä lisää boostia, kun maanantaina punnituksessa huomasimme, että olin laihtunut -1.1kg viikon takaisesta. Aika mahtavaa, eikö?
Aina asiat eivät kuitenkaan ole sujuneet ihan yhtä leppoisasti. Tai en tiedä voiko nytkään sanoa leppoisasti? Katselin tuossa kalenteriani ja totesin, että viime viikolla minulle tuli kaksi lepopäivää. Neljä kertaa kävin Crossfit-salilla, kaksi kertaa lajitreeneissä ja lisäksi tein kaksi noin tunnin mittaista saliaerobista. Lisäksi muutaman kerran harrastin vähän hyötyliikuntaa ja mm. putkirullausta ja lihashuoltoa tein kerran. Vauhtia on siis riittänyt ja töitä on kulutuksen eteen tehty paljon. Mutta ruokailut ovat sujuneet tosi lempeästi ja hyvällä mielellä.
Leppoisasta voi kuitenkin puhua siihen verrattuna millaisella intensiteetillä ja millaisessa mielentilassa olen joskus aiemmin painoa tiputtanut (tai siis ”leikkinyt fitnessdieettiä”). Aiempia yrityksiäni ja onnistumisiani on leimannut ahdistava pakko ja väkinäinen yrittäminen. Olen ollut toki motivoitunut, mutta vähän liikaakin ja homma on ollut totista ja pikkutarkkaa puurtamista. On ollut aikoja jolloin parin purkkapalan syöminen pakotti kiertämään korttelia kalorinkulutus mielessä. Joskus ketsupin lisääminen makaronin päälle aiheutti impulssin vatkata tunnin sijasta kaksi tuntia crosstraineria salilla. Yksi omena päivässä oli sallittu, mutta senkin piti olla vihreä omena. Nääs että ei ole liikaa sokeria . Tyhjän mahan aamulenkit kestivät pahimmillaan 2-3 h kerrallaan ja kaikki ruoka kulki suuhun keittiövaa`an kautta. Ihan kaikkea syömistä leimasi kiellot ja asenne siitä, että ”mä en voi”. Ja jos sitten kuitenkin voinkin, niin ainakin siitä tuli syyllinen ja huono olo.
Rajoittavan ja kieltävän ruokavalion ongelmana on mielestäni se, että se alkaa pikku hiljaa nakertamaan muutakin elämää. Sosiaalisiin suhteisiin kuuluu vahvasti syöminen. Aikuiset käyvät kahvilla ja syömässä tavatessaan ystäviään. Työtilaisuuksissa ohjelmassa on lähes aina illallinen. Leffaan lähtiessä tapana on ollut hankkia leffaevästä ja bilettämiseen kuuluu aika vahvasti meidän kulttuurissamme alkoholi. Kun syöminen muuttuu listaksi kieltoja ja rajoitteita alkaa arki maistua vahvasti vankilalta ja ihmissuhteetkin kärsivät. Kuulostaa hullulle, mutta niin siinä helposti käy.
Tällä kertaa homma on toisin. Kiinnitin huomiota aiemmin alkuviikosta siihen, että mennessäni isoon markettiin ruokaostoksille olisin käytännössä voinut ostaa melkein mitä tahansa mitä siellä oli tarjolla. En tuntenut oloani mitenkään erilaiseksi kuin muut ja oli jotenkin hassua hokata, että minulla oli täysi valinnan vapaus. Nykyinen dieettini onkin nimenomaan valintoja. Opettelen nauttimaan terveellisestä ruuasta kohtuullisin annoksin. Uskon, että kun opettelee syömään riittävästi hyvää perusruokaa hyvällä omatunnolla, niin nälkä ei tule, eikä mieliteotkaan pahemmin vaivaa. Tuolla samaisella reissulla kaupassa herkullisimmilta näyttivätkin tuoreet ananakset, pensasmustikat, ruisleipä ja maustamattomat jogurtit. Ja niitä kaikkia ostin ja olen syönyt hyvällä mielellä.
Tässä alkuvaiheessa tietysti nyt joudun rajoittamaan ulkona syömistä ja välttämään niitä kaikkein sokeri- ja rasvapitoisimpia ”herkkuja”. Olen kuitenkin syönyt jo pari kertaa mieliruokaani sushia, ruisleipää nautin joka päivä ja hedelmät ja marjat maistuvat suussa ”makealta kuin mansikat”. Olo ei ole ahdistunut, enkä koe tällä hetkellä jääväni paitsi mistään erityisestä. Varmasti sekin aika vielä tässä lähitulevaisuudessa tulee kun voin silloin tällöin nauttia yhden aterian täysin fiiliksen mukaan. Jännä onkin nähdä, että miten tämä uusi tapa syödä on sisäistynyt ja mitä valitsen sitten kun se hetki koittaa. Ja tietysti, että nautinko ateriasta ilman, että koen koko projektin romahtavan siihen yhteen valintaan.
Kommenttilaatikossa olisi kiva kuulla, että onko siellä muita joilla joskus on mennyt hommat vähän överiksi dieettaamisen suhteen? Ja kuinka olette siitä selvinneet takaisin terveen syömisen pariin? Toivoa kai kuitenkin on, eikö?
oisko sulla kiinnostusta pitää ruokapäiväkirjaa vaikkapa viikon ajalta? :–)
Överiksi on mennyt, kyllä vain! Pahimmillaan taisin elää energiajuomalla ja laihdutuspatukoilla ja sitten ihmettelin, että mitenkä spinningtunnit tuntui niin valtavan raskailta. Nii-in, miksiköhän lie. Nyt on reilu vuosi takana stressittömän ja hyvän syömisen opettelua. Oikeita valintoja ja oikeita annoskokoja, säännöllistä ruokarytmiä ja tarpeeksi hevi-osastoa. Myös herkkuja aina kun tilanne niitä vaatii, mutta liiallisen himon iskiessä myös todellisten syiden mietintää; onko tullut syötyä liian vähän, onko kenties yöunet olleet liian lyhyet tai stressiä opinnoista tai lasten asioista. Hiljaa hyvää tulee ja on tullutkin. Vuoden aikana kiloja on lähtenyt 15 (pysyen jo kohtalaisen pitkän aikaa tuossa samassa) ja erityisesti kunto on kasvanut humisemalla, kun jatkuvasti on ollut tarpeeksi energiaa kropalla käytettäväksi. Kuitenkin, vielä vuodenkin jälkeen, kun aloin taas haaveilemaan kilojen kadottamisesti, aloin ensimmäiseksi rajoittaa perussyömisiäni ja huomasin päätyväni nälkäisenä lenkille. Ei näin, ei enää! Nyt vihelsin pelin poikki ja mietiskelen asian ensin huolella ja katson sitten millä toimenpiteillä pyrin tuloksiin. Tärkeintä on kuitenkin hyvä ja energinen olo, jaksaminen koulussa, jaksaminen töissä ja ennenkaikkea jaksaminen kotona lasten ja perheen kanssa. Mutta yhtäkaikki, aika paljon huomiota pitää siis edelleen kiinnittää siihen, ettei syöminen lipsahda taas väärille urille, mutta hiljaa hyvää tulee :).
Tsemppiä, voimia ja ennenkaikkea iloa uuteen muutokseen! 🙂
Anonyymi R
Tekstisi kuulostaa hyvin tutulta! Ruokailutapani koostuu tällä hetkellä kielloista, “Fitnessdieetistä” ja hirveästä määrästä maitorahkaa. Minulla on tunne, että lihon kun ajattelenkin muuta ruokaa ja ahdistun, kun mietin, että tätäkö se loppuelämän syömisen pitäisi olla. Kova on halu saada itselleni sellainen keho, jossa viihdyn (5-10 kg pois), mutta vaikeaa on. Ja millä hinnalla. Hyväksyvä ja salliva suhde ruokaan kuulostaa ihanalta, vielä kun pidän kovasti ruuanlaitosta. Se herättää myös angstia, sillä tiputetut kilot palaavat siinä tilanteessa varmasti hetkessä takaisin. Pattitilanteessa olen, mutta tekstisi antaa kyllä uutta toivoa. 🙂
Kyllä olen minäkin sättinyt itseäni purkkapalasta ja lopulta se vihreä omenakin piti puolittaa… Olemattomalla syömisellä juoksin muutaman vuoden 10 kilometrin lenkkejä kuusi kertaa viikossa. Jälkeenpäin kun miettii niin lenkit tuli juostua ihan pelkällä “korvien välillä”, sillä energiaa ei ollut pätkääkään. Hain aina tilaisuuksia istua, koska en jaksanut edes seistä. Vuosi sitten koin jonkinlaisen herätyksen ja innostuin salilla käymisestä. Ymmärsin saliohjelman tehneen personal trainerin puheista, että lihas ei kasva syömättä. Aloin hiljalleen lisäillä ruokaa. Puolisen vuotta sitten innostuin kokeilemaan dieettiä, jossa oli tarkoituksena lähinnä kiinteytyä ja kasvattaa hieman lihastakin. Dieetin hiilihydraattimäärä oli valtava suhteessa siihen, mitä olin tottunut syömään. Enpä älynnyt, ettei sellaiseen ruokavalioon voi vain hypätä, vaan elimistöä pitää hiljalleen totuttaa. Niinpä kroppani imi aivan kaiken itseensä, vielä kun aineenvaihduntakin oli vasta palaamassa normaaliksi säästöliekiltä. Nyt olen sitten siinä tilanteessa, että lihasta on kyllä, mutta niiden päällä on aivan liian paljon peitettä. Treenaan kuutisen kertaa viikossa crossfittia, salia ja juoksua. Kuntoni on varsin hyvä. En ole kuitenkaan lainkaan tyytyväinen tämänhetkiseen kroppaani, koska siitä ei näe, kuinka paljon tosiasiassa teen töitä kuntoni ja kehoni eteen. En todellakaan halua palata entiseen luisevaan vartalooni, mutta en pidä siitä, etten kehtaa enää pitää niin istuvia vaatteita kuin ennen. Jatkan taistelua jenkkakahvojen hävittämiseksi, vaikka menetänkin toivoni noin joka toinen päivä. Ruokavalioni pitäisi nyt olla kutakuinkin kunnossa, ellen sitten syö jopa hieman liian vähän.
Syömiseni on siis edelleen kontrolloitua, koska nyt pitäisi päästä ylimääräisistä eroon. Toivon todella paljon, että vielä joskus voisin lakata ajattelemasta syömistä ja vain syödä kehoa kuunnellen. Pahoin pelkään, että moni meistä, joka kerran on alkanut piiskaamaan itseään ruuan suhteen, joutuu taistelemaan asian kanssa vielä uudelleen. Toki uskon, että syömisen rentouden voi oppia, mutta ainakin minun kohdallani se vaatii paljon pään sisäistä työtä. Ehkä vielä jonakin päivänä syön vailla huolen häivää ja lihakseni ovat löytäneet tiensä myös muiden näkyville 🙂
Tunnistan itseni monesta kohtaa. Aloitin laihduttamisen “superdieetillä”, mikä sopi minulle hyvin sillä tarvitsin nopeita tuloksia motivaation ylläpitämiseksi. Aiemmin laihsutushankkeet olivat kariutuneet jo viikon tai parin sisällä. Noin kuukauden sisällä pudotin painoa n. 6kg mikä oli erittäin motivoiva startti varsinkin, kun pudotettavaa ei loppujen lopuksi ole paljon. Tämän jälkeen siirryin lähemmäksi ylläpitävää ruokavaliota ja tavoitteena vielä pudottaa joitakin kiloja. Pari kiloa lähtikin pikkuhiljaa. Tässä vaiheessa piti ponnistella ja toistella itselleni että laihdutusvauhdin ei tarvitse olla yhtä kova kuin aiemmin, vaikeaa se on. Pienet mieliteot ja “liikaa syömiset” saivat ja saavat edelleen huonon omatunnon aikaan. Aamupainon mittaaminen on myös jännittävä hetki tällaisten päivien jälkeen. Mutta kovalla mielenlujuudella on tällöin vain itselleen toitotettava että välilllä saa syömisen kanssa ottaa rennosti 🙂